Pidensin kerralla päivämatkaani jalan yli 30 km. Joku sanoo, että nyt olet ultraaja. Ja jopa maratoonari. Minun on vaikea mieltää itseäni maratoonariksi tai ultraajaksi, kun kävelyreissuhan tuo suurimmaksi osaksi oli ja juoksu oli vähemmistössä. Tällainen tavallinen hidas polkuhullu vaan.
 |
| Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen |
 |
| Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen |
Retki
Olin tutustunut tarkkaan reittiin, erityisesti korkeusprofiiliin, joten tiesin, mitä tuleman pitää. Näin ollen mikään nousu tai lasku ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Oli hyvä tietää etukäteen, että ensimmäiseen neljän kilometrin nousuun voi mennä tunnista puoleentoista. Olen vaeltanut tunturissa, joten rakkakivi ja huippujen kumpuilevuus ovat myös tuttua. Olin laatinut ohjeellisen aikataulun, jossa oli kirjattuna jokainen matkan varrelle osuva taukopaikka.
Lähdin liikkeelle noin 10 pykälää korkeammalla sykkeellä kuin mitä olin suunnitellut. Oli ihanaa vihdoinkin päästä matkaan. Erityisesti alamäet tuntuivat kulkevan. Annoin mennä. Tiesin, että riskihommaa on mennä noin korkealla sykkeellä, mutta en ollut tullut himmailemaan vaan koko retkelle lähtöhän oli täysi riskinotto. Halusin myös testata, kuinka pitkään jaksan sykkeellä, joka on vuosia sitten mitattu aerobiseksi kynnyksekseni juoksussa.
Ennen Rihmakurua kaatusin ensimmäisen kerran, kun menin alamäkeä, söin patukkaa ja katselin maisemia yhtä aikaa. Kukaan ei nähnyt :-). Vasen sääri otti osumaa. En viitsinyt jäädä tutkailemaan vahinkoja vaan nousin ja jatkoin eteenpäin. Upeita maisemia, ihmisiä ja omia hetkiä. Hannukurun huoltoa odotellessa alkoi ensimmäisen kerran tuntua kovaa väsymystä. Heikkoja hetkiä alkoi tulla. Ne olivat todella rankkoja henkisesti, mielessä oli vain täysi musta monttu. Jonossa onneksi mentiin, lauleskeltiin ja nähtiin kangastuksia huollosta. Matkaystävän kanssa tehtiin vuorovetoja, hän ohitti ylämäessä ja minä alamäessä. Kiitos talven polkujuoksuryhmän, osasin nauttia alamäistä.
Hannukurun huollossa olin jo melkoisen väsynyt.
Hannukurun jälkeen anoin matkaystävältäni, että "älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua". Näin mentiinkin Pahakuruun asti, jonka jälkeen jossain vaiheessa minä vaihdoin tuekseni toiseen porukkaan, iso Kiitos Suvi ja Outi!
Hannukurun ajanottomatto oli Pahakurussa, eli 1,5 - 2 km Hannukurun jälkeen.
Siinä sitten mentiin. Alkuperäinen suunnitelma oli kiristää hieman tahtia Hannukurun jälkeen. Se ei onnistunut, vaan alun revittelyn jälkeen jäljellä oli monotonista etenemistä ilman ajatuksen häivää. Syke laski noin 10 - 15 pykälää, eikä sieltä enää noussut vaan suunta oli pikemminkin laskeva.
Keli oli upea! Kiitin elämää tästä kokemuksesta monta kertaa reitillä. Henkisten monttujen vastapainona oli henkisiä euforiataivaita, jättimäisiä onnellisuuden ja kiitollisuuden hetkiä, joita hoin ääneenkin.
Toisen kerran kaaduin pitkällä tasaisella laaksopätkällä ennen Pyhäkeroa. Tämä toinen kaatuminen oli pahempi. Housut menivät rikki, pintanaarmulla selvittiin, mutta paikkaustauko oli tarpeen. Samalla pysäyksellä annoin urheiluteippiä kanssamatkaajalle. Ei tullut sitäkään kannettua turhaan.
Outin ja Suvin vetoapu auttoi minut Pyhäkerolle asti. Olen siitä ikuisesti kiitollinen! Itsestäni ei ollut paljoa juttuseuraa, kun olin niin uupunut. Pyhäkerolla pimeän hetkeni pelasti se, kun sain matkakumppanini kiinni ja selvisi, että minulla on tunti enemmän aikaa maalin sulkemiseen kuin olin ajatellut.
Pyhäkeron huolto oli alempana kuin olin luullut. Taiteilin sauvojen kanssa sinne asti, kunnes laitoin ne reppuun. Pyhäkeron huollosta alkoi henkien taisto: melkein perillä, mutta ei ihan. Itse asiassa matkaa oli vielä älyttömästi. Hiekkatiellä pystyin ajoittain hölkkäämään alamäkiä. Hiekkatiellä ohitin väsyneitä kävelijöitä sekä perusmatkan sankareita. Muutama tuoreen oloinen juoksija ohitti minut. Itikoita riitti. Hiekkatiellä oikea jalka alkoi tuntua tukkoiselta pohkeesta. Asfaltilla se ei oikein enää taittunut polvesta. Kompressiosäärystin saattoi olla virhe.
Tielle lähestyminen -ajanottomatto oli juuri ennen asfalttitien alkua.
Asfaltilla en enää pystynyt juoksuun. Kun yritin ottaa juoksuaskelta, kroppa tuntui keittävän heti yli. Mielessä soi Apulanta: "Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, jos edes sitäkään." En ollut käynyt Hetan keskustassa, joten en tiennyt, kuinka pitkä matka maaliin on. Pitkä se oli. Jos aikaraja olisi ollut lähellä, olisin kyllä kaivannut jotain kilometrimerkkiä, paljonko on matkaa jäljellä.
Asfaltilla sain rakot jalkoihin, joten edes punaisella matolla ei tossu enää noussut. Maalissa pää oli sekaisin ja kädet kohmeessa, kun en ollut enää loppumatkasta kaivanut hanskoja käteen. En saanut itse reppua selästä enkä kenkiä jalasta. Olisi ehkä ollut mukavaa olla hieman freesimpi maalissa. Kaikkeni annoin ja siinä se.
Kohtaamisista ja yhteisistä hetkistä
Polkujuoksu on yksinäisyyttä, kohtaamisia ja yhteisiä hetkiä. Kohtaamisten merkitys korostuu pitkällä matkalla. Matkaystäväni lisäksi yhteisistä polkuhetkistä mieleen jäivät Outin ja Suvin ja kipsi kädessä juosseen miehen kanssa etenemisen lisäksi valkoreppuinen herrasmies. Hän ihan ensimmäisessä laskussa pelasti vyölaukustani pudonneen pullon ja kyseli tunturinousuissa "mikä on meininki täällä". Jonossa kun lähestyttiin ensimmäistä huoltopistettä, eikä sitä vaan tullut, läppä lensi ja laulettiin mm. suvivirttä. Ymmärsin retkelläni, että on tärkeä auttaa ja tsempata toista, mutta myös ottaa apua vastaan. Tärkeää on myös pitää kiinni omasta vauhdista ja etemisestä, ettei väsytä tai rasita itseään muiden auttamisella enempää kuin on tarpeen. Alun jonossa kiirehtimisellä ei voi voittaa, ainoastaan hävitä.
Tärkeää oli seura, eli heikkojen hetkien ja etenemisen apu. Kiitos vielä kanssamatkaajat!
Energia ja neste
Minulla oli minigrip-pusseissa kahden tunnin eväät, 20 minuutin välein aina jotakin. Geelit olivat pehmopulloissa. Patukat, kettukarkit ja geelit maistuivat, sekä jaksamisjuoma, mutta suolapähkinät eivät. Patukat alkoivat tökkiä lopussa ja geeli pullisti vatsan. Ehkä jotain semikiinteää ravintoa voisi kehitellä seuraavaan kertaan, tyyliin omat energiapallurat.
Paljon mainostettuja vihreitä kuulia en huolloissa edes noteerannut. Sipsi ja vesi riittivät. Vatsa kesti hyvin. Tarkkaan ohjelmoitu ravinnonsaantini oli revähtänyt aikataulustaan ennen Hannukurua ja siinä tajusin, että on kiire saada menetetty energia kiinni. Väsyneenä se oli kuitenkin haastavaa. Ennen Pyhäkeroa patukka vähän väänsi vatsaa. Sen jälkeen siirryin pelkkiin nestemäisiin: geeliä, Masajon jaksamisjuomaa ja vettä. Vasta asfalttipätkällä vatsa alkoi turvota. Luulen, että yksi syy hyvään tilanteeseen oli se, että noudatin melko orjallisesti neste- ja ravinto suunnitelmaani ja kävin säännöllisesti huussissa, yhteensä neljä kertaa.
Ajatuksia jatkoon
Heikkoihin hetkiin apuna kannattanee käyttää ajatusten kääntöä muualle, huomion kiinnittämistä edellä menevään, maisemiin tai eväisiin. Lopussa olin varautunut tylsyyteen musiikilla. En kuuntele musiikkia lenkkeillessä, enkä tehnyt sitä nytkään. Päätin nauttia Lapin luonnosta ja maisemia. Ja ottaa niistä voimaa, myös hiekkatiellä ja asfaltilla.
Varusteet toimivat hyvin. Minulla oli gaiterit jalassa. Se oli ehkä loppujen lopuksi ihan hyvä ajatus. vaikka mutaa oli paljon niiden sisällä. Rikki menivät housujen lisäksi sukat. Niissä ei ollut varpaiden kohdalla tarvittavaa vahvistusta neuloksessa.
Kokemus oli väkevä. Tarkka retken suunnittelu etenemiseen ja ravinnonsaantiin sekä etukäteistutustuminen reittiin auttoivat selvästi ensikertalaista.
Hyvällä juoksujalalla lopusta olisi ollut otettavissa pois jopa yli puoli tuntia. En ole sileän juoksija kuntoni ja taitojeni puolesta, joten jossiteltavaa ei jäänyt. Hannukurulle asti tulin sykkeen puolesta aika kovaa. Ajattelin katsoa, mihin kunto riittää, kun innostusta oli. Hannukurun jälkeen syke ei enää noussut takaisin ylös, joten ilmeisesti kunto loppui tai liian kova alku väsähdytti.
Palautuminen
Jalat olivat todella kipeät lauantain tapahtumasta keskiviikkoiltaan saakka. Triathlonin jälkeen tuleva kolotus ei ole mitään tähän verrattuna. Ensimmäisenä päivänä vaivasivat jäykkyys, kipu ja krampit. Toisena jäykkyys, kipu ja turvotus. Kolmantena nilkkojen ja polven kolotus. Kolmantena päivänä pääsin nousemaan autosta ja menemään autoon suht normaalilla tyylillä.
Leposyke ja hermoston tasapaino palautuivat normaaliin torstaina, mutta hermoston tasapaino ja sykevälivaihtelu heittelehtivät yhä tätä kirjoittaessa. Ensimmäisen lenkin tein reilu viikko koitoksen jälkeen, eli eilen tiistaina. Pyörän päällä tuntui, kuin olisi tuplapituisella reissulla, eli palautuminen on pahasti kesken.
Jossittelu: Jos olisin aloittanut rauhallisemmin, olisinko ollut hyvävoimaisempi lopussa? Ehkä. Mutta aikaraja olisi alkanut stressaamaan. Mutta olin innostunut ja ansaitsin alun revittelyn. Kokeilen matalampaa sykettä sitten parempikuntoisena seuraavalla kerralla.
Huomioita itselle
Kannattaa pitää hanskat kädessä loppuun asti, jotta saan itse riisuttua repun ja kengät ja muutenkin pysty toimimaan maalissa.
Opettele kävelemään kovaa! Jos ei pysty juoksemaan, pystyy yleensä kävelemään. Mitä nopeampaa, sen parempi.
Pyhäkeron huollossa olisi ehkä kannattanut vaihtaa sukat, sillä olisi saattanut välttää rakot tasaisella ja kuivalla loppupätkällä.
Eväitä voisi kehitellä ottamalla mukaan esim. vauvaruokapusseja ja tekemällä omia energiapalloja.
Syke oli Hannukuruun asti koko ajan korkea. Olisi ehkä voinut olla hyvä aikatauluttaa myös käveleminen heti alusta alkaen? Tyyliin 25 min saa hölkätä jos pystyy ja 5 min pakko kävellä.
Heikkona hetkenä tee jotain, käännä ajatukset tekemiseen; selkä kiinni, energiaa, ota sauvat, käännä tietoisesti ajatukset johonkin konkreettiseen positiiviseen asiaan, jättäydy yksin tms.
Kuvalinkkejä
© Ariño Visuals
Onevision.fi
Video
BUFF® Trail Tour Finland
 |
| Kuva: Northern Ultra Trail Service |
