Jukola-huumaa - ensikertalainen Venloissa

Lappee-Jukolasta on jo monta päivää, mutta ensikertalaisen huuma ei ota talttuakseen. Sen verran iso elämys Lappeenrannan retki oli.

Varmasti kaikki jo tietävätkin, että keli oli hurja: Myrskyä, vettä, tuulta ja puhuria käytännössä Venlojen startista Jukolan jussien maaliintuloon saakka. Mutaa, mutaa ja mutaa, joka paikassa. Märkää joka paikassa. Kotona ripustin kuivumaan kaiken muun ohella setelit, kompassin ja emitin.





Telttakylämme



Melkein sunnuntai-aamuun asti luulin, että keli on aina samanlainen Jukolassa. Ajattelin, että jos ja kun seuraavina vuosina mennään suunnistamaan, taidan varata hotellihuoneen ajoissa.  Noh, kyllä useampikin kokeneempi kävijä sanoi, että tällaista ei ole ihan lähivuosina ollut. Oma tähänastinen Jukola-kokemukseni oli Hyvinkäältä muutaman vuoden takaa. Silloin kävimme katsomassa Jukolan starttia. Märkää oli silloinkin. Toivottavasti seuraava Jukolani on kuivempi.














Auton renkaan ilmiasu Jukolasta poistuessa


Jukolan viesti on paljon muutakin kuin oma osuus. Suunnistin Venloissa lyhimmän reitin, eli kolmannen osuuden. Vaikeustasoltaan reitti oli oman seurani iltarasteihin verrattuna aika lähellä C-radan vaativuutta. Iltarastien B-radat ovat paljon vaativampia. Venloissa suunnistettiin paljon porukassa ja valmiita uria pitkin, mikä helpotti suoritusta. Vaikka kävin muutamalla väärällä rastilla ja useassa kohtaa tuntui, että meni ohi, niin GPS-tallenne kertoo, että aika suoraan on menty rastilta rastille. Reittini näkyy Reittihärvelistä. Ensikertalaisena härvelin käyttäjänä en saanut siihen väliaikoja oikein.

Meillä oli hyvä joukkue ja saatiin hyväksytty suoritus. Aika monta erehtymisen mahdollisuutta olisi ollut. Joukkueelle, jossa on kolme ensikertalaista, hyväksytty suoritus on jo iso juttu. Joukkueemme oli sijalla 1174. Jukolassa/Venloissa on paljon asioita, joita on huomioitava. Tärkeää on käydä katsomassa lähtöviitoitus ja oma viimeinen rasti. Lisäksi on painettava mieleen oman joukkueen numero. Tänä vuonna numerolaput irtoilivat ja haalistuivat sateessa, joten jotkut viestinviejät unohtivat numeronsa ja suunnistivat väärällä kartalla. Emitin takanahan se lukisi, jos tarkistusliuska on teipattu tarpeeksi hyvin. Lisäksi pitää aina muistaa leimata rastit ja vielä omat rastit eikä jotain muuta. Tarkkuus ei ole haitaksi.




Joukkue maalissa!

On tarkennettava, että minulla ei olisi vielä pitkään aikaan mitään asiaa Itse Jukolan viestiin. Tänä vuonna monta osuutta meni pimeähommiksi karmeassa liukumiinakelissä, ja Jukolan osuudet ovat todella pitkiä. Venlojen ankkuriosuuskin voisi tehdä tiukkaa.

Kaikenlaista jännitystä oli ennen tapahtumaa. Jännitin niin paljon, että ohjelmaa piti olla edeltävällä viikolla koko ajan, että kestän odotuksen. Sain vielä aika kovan kesäflunssankin, ja torstain makasin petipotilaana kotona. Perjantaina onneksi olo oli parempi, ja uskalsin pitää paikkani joukkueessa. Sain ihanilta joukkuekavereilta luvan kävellä tarvittaessa (juoksin tietysti kuitenkin).

Ensikertalaiselle yksittäisiä suurimpia elämyksiä oli vaihtoalueella odottelu (menin aivan liian aikaisin odottelamaan), yhteissuunnistus metsässä (heti alusta lyöttäydyin yhden naisen matkaan, jolla oli sama rastikoodi), hyväksytyn suorituksen saaminen ja telttasauna. Sunnuntaina, kun olimme katsomassa Jukolan yhteislähtöä, starttibiisi jäi korvamadoksi: "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti.." :-).

Mieleen jäi myös loputtoman hyvä henki. Vaikka kura lensi ja porukkaa oli kuin pipoa, kaikilla oli hyvä mieli enkä kuullut kenenkään valittavan yhtään mistään. Telttasaunallakin tehtiin tuulisuojissa tilaa kaikille, jotka sinne kylmissään tulivat. Nyt telkkarista lähetyksiä katsoessa huomaan, että jopa kärkinaiset ja -miehet suunnistavat yhdessä ja ovat hyviä kavereita. Wau! Eihän tästä voi kun jatkaa ensi vuoden Jukolaan Enoon.



Jukolan viestin lähtöhetki on käsillä

Suunnistuskärpänen puraisi oikein kunnolla. Into kehittymiseen on kova. Nyt suurin haasteeni on keskittymiskyvyn väsähdys jossain kuudennen rastin jälkeen. Rastivälien tuloksista näkee, että oma sijoitus alkaa pudota, kun rastien numerot alkavat olla kaksinumeroisia. Ehkä sekin kehittyy suunnistamalla. Juoksukuntoakin saa kehittää. Ihan parhautta!


Joukkueemme ankkurin kertomus löytyy täältä. 

Triathlonin kisakausi on avattu!

Ajatuksissani kirjoittelen tänne blogiin aina kaikenlaisia pohdiskelevia tarinoita, mutta näköjään flunssan valittelu ja kisaraportit vievät voiton ;-).

Eilen oli ohjelmassa Finntriathlon Vanajanlinna. Sitä ennen ehdin kisarintamalla käydä korkkaamassa uuden lajin, rogainingin, sekä polkujuoksemassa (Bodom trail) että maantiejuoksemassa (Rantatien kymppi). Juoksemisesta on tullut huomattavasti helpompaa. Kehityksen ovat mahdollistaneet fysioterapeuteilta saamani, lantion ja pakaran alueelle kohdistuvat, jumppaohjeet, joita olen noudattanut orjallisesti lähes joka päivä. Fysioterapeutti kertoi, että kun sitkeästi teen liikkeitä 3 kk ajan, kroppa alkaa oppia uusia hermotuksia ja lihasten käyttöä.

Triathlonrintamalla tavoitteeni ovat muuttuneet. En näe itseäni pitkään pitkään aikaan, en ehkä koskaan, täydellä matkalla. Nautin lyhyemmistä matkoista. Ennen eilistä pidin tulevana päämatkanani perusmatkaa. Eilinen pikamatkan rykäisy oli niin mukava kokemus, että aloin harkitsemaan pikamatkojen kiertämistä enemmänkin (sikäli kun täysmittaisia on tarjolla). Itse kisasuoritushan on raasto, mutta mukavaa on, että ei tarvitse kisata yksin viimeisten joukossa, vaan pääsee ihan oikeasti mukaan menoon. Olin ajatellut, että tavoittelen seuraavaksi perusmatkaa lähelle kolmea tuntia. Siinä voi olla tekemistä vielä moneksi vuodeksi, mutta pikamatka puoleentoista tuntiin voisi olla lähempänä. Jokaisella osa-alueella riittää minulla vielä parantamista.

Lähdin kauden ekaan triathlonkisaan uudella märkkärillä (Mako Naiad) ja uudella fillarilla, joka oli juuri tullut ensihuollosta (Bianchi Intenso Damabianca). Lenkkaritkin tuli ostettua talvella, ja uusi kisa-asu ;-).  Olen nyt ns. keskitasoisesti varusteltu. Sekä märkkäri että fillari tuntuvat tosi hyviltä.

Naisten lähtö. Kuva: Finntriathlon


Taas meinasi tulla kiire lähtöön. Jännityksen seurauksena mulla menee aikaa paljon tavaroiden järjestelyihin ja paikkojen katseluun. Niinpä en ennättänyt tai osannut käydä katsomassa juoksun viimeistä mutkaa ennen starttia, toisin kuin kisainfossa ohjeistettiin. Vesi tuntui kastautuessa kylmältä. Uintiin lähdin rohkeasti aika keskeltä. Vesilähdössä moni oli melkein rannalla. Itse seisoin siten, että jalat ylsivät juuri pohjaan. Alussa jäin hetkeksi sumppuun, mutta pieni vauhdin pysäytys helpotti. Uinti meni minulle hyvään suuntaan, myötäpäivään, jolloin oikealle puoltava uintini tuotti poijuja viistävän suorituksen. Uin kerran jopa poijua päin... Poijut kiersin kylkiuinnilla, kuten avovesikurssilla opetettiin. Ruuhkaa oli, mutta ei se mitään, tällä kertaa en ollut yksin!


Uinnista rantautumassa. Olen vasemmassa reunassa.

Vaihdossa meni taas aikaa. Paksu nilkkachippi ei livahtanutkaan märkkärin ali, vaan, märkkäriä piti ihan kiskoa pois jalasta. Olin valinnut jalkaan laitettavaksi hiihtosukat, ajattelin, että jalat eivät siten kohmetu. No, niitä jalkaan ährätessä meni aikaa. Pyörälenkki oli aika tekninen, 5 km lenkki ees taas, jossa oli siis käännös 2,5 km välein. Sain tehtyä sillä tavalla hyvän suorituksen, että syke pompotti koko ajan tapissa. Tein minkä pystyin eikä peesimahdollisuutta osunut eteen. Luulin etukäteen, että pyöräily olisi voinut olla parempi, mutta tämä on nykyinen kunto. Pari kertaa eteen osui sivulta sivuun seilaava pyöräilijä. Kerran näin kävi jopa juuri ennen käännöstä, jolloin jouduin huutelemaan oikein kunnolla takaa ja miettimään, että miten ne polkimet lähtivätkään irti. Pyöräilyajassa on mukana kenkien riisuminen. Otin ne pois heti kun nousin pyörältä, kun en ollut muistanut pyörään niitä jättää.







Juoksu lähti kulkemaan kovaa. Juoksureitti oli melko mäkinen ja tuntui pitkältä. Ennen ekaa ylämäkeä alkoi pistämään kylkeen, joten oli pakko hiljentää ja rauhoittaa hengitystä. Aika ajoin vaivanneen pistoksen takia en uskaltanut juoda mitään. Viimeisen kilometrin aikana en nähnyt edessäni ketään. Juoksin omaa vauhtia. Maalikäännöksen menin pitkäksi, koska en ollut käynyt katsomassa reittiä etukäteen. Onneksi mieheni oli siinä, ja karjaisi heti, minne piti mennä. Noh... Takanani oli peesissä useampi nainen, joista kolme ehti maalisuoralla ohi tuon kämmin takia.



Kameraan tallentui, kun harhahdukseni seurauksena ystäväni pyyhkäisee ohi maalisuoran alussa (hän olisi todennäköisesti päässyt ohi muutenkin).

Eipä ole tuollaista aiemmin tullut koettua, kun yksin olen taapertanut pitkillä matkoilla ;-). Vähän jäi harmittamaan, mutta tulosten perusteella yksi on sentään jäänyt taakseni siinä loppuhötäkässä. Kokemus tämäkin, varmista reitti ja katso taaksesi :-).




Olen joskus moittinut Finntriathlonin järjestelyitä. Vieläkin on mielessä karvas kalkki viime kesän Joroisten retkeltä. Olen aina antanut palautetta suoraan järjestäjälle. Nyt on kehujen aika. Oli ihanaa osallistua kisaan, jossa kaikki toimi niinkuin pitikin ja vielä vähän enemmän. On mukavaa mennä kisaan, jossa voi luottaa järjestelyjen toimivuuteen. Kaiken ns. normaalin lisäksi suihkussa oli lämmintä vettä (yleensä kisasuihkut ovat aina paikassa kuin paikassa kylmät) ja saunassa kiuas lämpimänä. Kiitos Finntriathlon ja Vanajanlinna!

Linkki Juri Haverisen kuviin

Linkki Finntriathlonin kuviin

Linkki Juri Haverisen videoon

Ensi lauantaina sitten on ihan erilainen hommailu, ekaa kertaa elämässä, nimittäin Venlojen viesti.